Näyttelijä Martti Kainulainen

Martti Kainulainen (1927–2000) oli suomalainen näyttelijä, kirjailija, ohjaaja ja teatterinjohtaja. Hänen tunnetuimat roolinsa olivat Kätkäläisen (1981) nimirooli sekä Herkko Päätalo Kalle Päätalon romaaneista tehdyissä elokuvissa Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988). Televisiotöistä viimeiseksi jäi Kekkosen kaveri (2000). Kainulainen jäi eläkkeelle Lahden kaupunginteatterista vuonna 1985, mutta vieraili tämän jälkeen teattereissa näyttelijänä ja ohjaajana sekä jatkoi elokuva- ja televisiorooleissa.

Kainulainen syntyi Lappeeseen kuuluneessa, sittemmin itsenäistyneessä Lauritsalassa vähävaraiseen työläisperheeseen. Rakkaus esiintymiseen alkoi, kun Martti-poika kulki äitinsä mukana Lauritsalan työväentalolla laulamassa. Muistelmateoksessaan Taiteen takapihalta Kainulainen kertoo, että laulut olivat silta pois karusta arjesta ja opettivat elämää kertoessaan tarinoita. Martti jätti 14-vuotiaana jatkokoulun kesken, koska töihin oli mentävä. Ensimmäinen työpaikka oli osuusmeijerin lämmittäjän pesti, mistä työura jatkui rullatehtaaseen, sahalle ja konepajalle. Hän teki samalla avustajan rooleja Lappeenrannan Työväen Teatterissa.

Elämän suunta muuttui vuonna 1948, kun Kainulainen pyydettiin paikkaamaan sairastunutta näyttelijää teatterikiertueelle Lappeenrantaan ja sen lähikuntiin, mikä johti kiinnitykseen Kotkan maakuntateatteriin. Teatterialan koulutuksen puutetta Kainulainen korvasi seuraamalla kokeneita näyttelijöitä ja lukemalla paljon. Hän suhtautui ammattiinsa kunnianhimoisesti ja käytti kaikki mahdolliset keinot osaamisensa kartuttamiseen. Näyttelemisen rinnalle tuli kirjoittaminen, ohjaaminen ja teatterinjohtajuus Kouvolan teatterissa sekä paluu näyttelijän työhön, kun teatteriin liittyvät valtataistelut kyllästyttivät. Kainulainen näytteli kaikkiaan 23 elokuvassa ja kirjoitti viisi näytelmää, kaksi radiokuunnelmaa sekä neljä kirjaa. Hän sai ansioistaan Jussi-palkinnot rooleistaan elokuvissa Pakolaiset (1978) ja Kätkäläinen (1981) sekä valtion taitelijaeläkkeen (1985), valtionpalkinnon (1991) ja Alfred Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon (1994).

Pappi Matti J. Kuronen

Matti J. Kuronen (1940− ) on omien sanojensa mukaan ensisijaisesti pappi, mutta myös rovasti, perheneuvoja, kirjailija ja rumpali. Kurosen kirjallinen tuotanto kattaa pitkälti elämää ja siitä selviytymistä käsitteleviä teoksia sekä esimerkiksi Markuksen evankeliumin ja Katekismuksen karjalan murteella. Pitkä ura perheneuvojana ja ihmisyyden myötäeläjänä näkyy tuotannossa ja sen teemoissa.

Kuronen syntyi Lappeenrannassa ja on asunut nyky-Lappeenrannan alueella koko elämänsä opiskeluaikoja lukuun ottamatta. Hän valmistui teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta 1964, jolloin hänet myös vihittiin papiksi. Työuransa aikana Kuronen auttoi elämän koettelemia: hän työskenteli vuosina 1964–1969 Konnunsuon vankilassa vankilapappina ja sen jälkeen parisuhdeneuvojana ja perheasiain neuvottelukeskuksen johtajana, seksuaaliterapeuttina ja yhteiskunnallisen työn teologina. Kotikaupunkia laajemman yleisön toivat TV 2:n Lähimmäiset -ohjelma, Yle Radio 1:n aamuhartaudet sekä kirjallinen tuotanto. Paristakymmenestä kirjasta tunnetuimmat ovat Rakkauden matalampi veisu, Suojelkaa Suomen miestä, Ihmisen ääni ja Karjalaisii katkismus, josta otettiin kuusi painosta.

Kuronen toteaa harrastuksikseen jazzmusiikin, pyöräilyn ja olevien olojen rakentavan arvostelun. Viimeksi mainittu johdatti hänet kunnallispolitikkaan sekä presidentin valitsijamieheksi vuoden 1982 presidentinvaaleihin. Kuronen oli Lappeenrannan kaupunginvaltuustossa MYÖ-liikkeen edustajana (1997−2008) ja kaupunginhallituksessa (1997−2007) sekä toimi pitkään Etelä-Karjalan liiton kulttuurityöryhmän puheenjohtajana. Hän on ollut aktiivinen jäsen myös monissa yhdistyksissä, kuten Lappeenrannan Killassa, Yhteysliikkeessä sekä puheenjohtajana Lappeenrannan mielenterveysseurassa. Perhettään kohdanneiden vakavien sairauksien jälkeen Kuoronen perusti Lappeenrantaan Tuonen tupa -nimisen kahvilan jossa keskustellaan kuolemasta.

Kuvaaja Jani Kautto.

Jääkiekkoilija Lalli Partinen

Lalli Partinen (1941–2022) oli jääkiekkoilija, joka edusti urallaan jääkiekon pääsarjassa Saimaan Palloa eli SaiPaa ja HIFKiä eli Helsingfors Idrottsförening Kamraternaa. Vuosina 1986–1988 Partinen toimi Suomen Jääkiekkoliiton toimitusjohtajana, jonka jälkeen hän palasi Lappeenrantaan ja työskenteli isännöitsijätoimistossa. Hän oli kaupunginvaltuutettuna vuosina 2012–2016 sitoutumattoman Myö-kansalaisliikkeen edustajana.

Partinen syntyi evakkomatkalla Kannonkoskella, josta perhe palasi Lappeenrantaan. Punaiseksi kolmoseksi kutsuttu, kaukalossa pelätty puolustaja sai etunimensä talonpoika Lallin mukaan. Isä pohti rintamalta tulleessa kirjeessä, että jos tuolloin vielä syntymätön lapsi olisi poika, se nimettäisiin Lalliksi, koska aikanaan Lalli oli ensimmäisenä torjunut Suomen maaperällä Köyliönjärven jäällä vieraan vallan edustajia tappamalla piispa Henrikin. Tässä kohtaa nimi oli enne – puolustamisesta tuli Lallin juttu.

Partisen peliura SaiPassa alkoi vuonna 1959 ja vuodesta 1962 hän oli joukkueen kapteeni, kunnes siirtyi vuonna 1969 HIFKiin, jossa pelasi vuoteen 1977. Suomen pääsarjan otteluita kertyi 436. Niissä Partinen keräsi 165 tehopistettä ja 858 jäähyminuuttia: hän johti jäähytilastoa kauteen 2002–2003 saakka. HIFK järjesti Partiselle syyskuussa 1977 erityisen jäähyväisottelun, joka on ainoa suomalaiskiekkoilijalle erikseen järjestetty jäähyväisottelu. Partinen edusti Suomea MM-kisoissa ja olympialaisissa yhteensä kuusi kertaa. Hän sai uransa aikana SM-sarjassa kaksi kultaa ja hopeaa sekä kolme pronssia. Partinen on valittu SM-sarjan tähdistökentälliseen kaksi kertaa sekä aateloitu jääkiekkoleijonaksi numerolla 52. SaiPa on jäädyttänyt Partisen pelinumeron 3.

Kuva: Lalli Partisen kotialbumi

Kirjailija Laila Hirvisaari

Laila Hirvisaari (1938−2021), vuosina 1958–2004 Laila Hietamies, oli kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu romaaneja, laajoja romaanisarjoja sekä näytelmiä ja televisiosarjoja. Niissä liikutaan nykyisessä Etelä-Karjalassa, Karjalan kannaksella ja Laatokan Karjalassa sekä Venäjällä.

Hirvisaari syntyi Viipurissa, mutta asui lapsuutensa Lappeella ja Lappeenrannassa vuoteen 1974. Kaupunki säilyi hänelle rakkaana senkin jälkeen.

Hirvisaaren ensimmäinen romaani, Lehmusten kaupunki, sijoittui kotikaupunkiin. Se käynnisti sittemmin seitsemänosaiseksi kasvaneen Lappeenranta-sarjan (1972−2004), joka kertoo Lappeenrannasta rakuunakaupunkina sekä talvi- ja jatkosodan ajasta kaupungissa ja rintamalla.

Laila Hirvisaari julkaisi 41 romaania, useita näytelmiä sekä novelleja ja muita julkaisuja. Venäjän keisarinna Katariina suurta käsitelleen teosparista, Minä, Katariina (2011) ja Me, Keisarinna (2013), ensimmäinen oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Hirvisaari sai professorin arvonimen kesäkuussa 2002. Samana vuonna perustettu Laila Hirvisaaren nimeä kantava rahasto jakaa apurahoja aloitteleville kirjailijoille.

Hirvisaaren oman kirjailijauran alku oli ristiriitainen, joten on luontevaa, että hänen nimissään jaettu tuki kohdentuu uransa alussa oleviin kirjailijoihin.

Laila Hirvisaaren kuva: Otava, Jouni Harala.

Uutistoimittaja Arvi Lind

Arvi Lind (1940− ) on television uutistoimittaja, joka työskenteli lähes neljäkymmentä vuotta reportterina, uutistenlukijana ja kouluttajana Yleisradiossa. Hänestä on käytetty luonnehdintaa ”Suomen luotettavin mies”. Lindin viimeistä uutislähetystä 15.10.2003 katsoi 1,6 miljoonaa suomalaista. Pitkän uran aikana eteen tulleista uutisista suurin on hänen mielestään ollut Neuvostoliiton hajoaminen.

Arvi Lind on lähtöisin Lappeenrantaan vuonna 1967 liitetystä Lauritsalan kauppalasta, josta tie vei opintojen perässä Helsinkiin. Lauritsala, Lappeenranta ja Etelä-Karjala ovat säilyneet hänelle rakkaina läpi vuosikymmenten.

Yhteyttä kotiseutuun ja omaan murrealueeseen ovat ylläpitäneet aktiivisuus Helsingin yliopiston Viipurilaisessa osakunnassa ja Rakuunapataljoonan rakuunakillassa sekä suvun ja kotiseudun historian tutkiskelu. Lindin elämäkertakirjan Lindin Arvi on kirjoittanut Heikki Hietamies, toinen tunnettu lappeenrantalainen. Heistä kumpikin on saanut hoitaa Linnoituksen isännän kunniatehtävää.

Lind opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä, ja kiinnostus kieleen säilyi läpi journalistin työuran. Hän oli kaksitoista vuotta (1991−2003) Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunnassa ja teki Ylen kielenhuoltajan Kaarina Karttusen kanssa toimittajille suunnatun Arvin kieliopas -nimisen oppikirjan.

Arvi Lind on ollut mukana myös opetus- ja lastenohjelmissa. Ylen Uutisluokka -mediakasvatushankkeeseen hän osallistui 2020-luvulle. Se, että Lind on näytellyt pieniä rooleja elokuvissa ja televisio-ohjelmissa, jopa laulanut rokkia, kertonee hänen monipuolisuudestaan ja kyvystä heittäytyä hetkeen, mikä on hyödyllinen ominaisuus myös uutistoimittajalle.

Arvi Lindin kuva: Jukka Olkkonen.

Muusikko Pave Maijanen

Pave Maijanen (1950–2021), virallisesti Pekka Juhani Maijanen, oli monipuolinen muusikko. Hänen repertoaarinsa kattoi laulajana, lauluntekijänä, basistina, kosketinsoittajana, rumpalina, kitaristina ja tuottajana työskentelyn.

Menestyksekkään soolouransa lisäksi Maijanen tunnetaan esimerkiksi Pepe & Paradisesta ja Royalsista sekä Dingon ja Hurriganesin kosketinsoittaja-tuottajana. Monipuolisen muusikon tunnetuimpia lauluja ovat Pidä huolta, Lähtisitkö, Jano, Elämän nälkä ja Ikävä.

Maijanen eli lapsuutensa Lappeenrannassa. Hän sai ensimmäisen soittimensa, huuliharpun, kuusivuotiaana ja aloitti sillä esiintymisen. Musikaalinen teini pyydettiin vuonna 1964 rumpaliksi Top Cats -yhtyeeseen ja lainasi harjoittelua varten rummut Lappeenrannan varuskuntasoittokunnasta, varuskunnassa kun asui. Sitä seurasi Ours-yhtye, jossa rumpujen rinnalle tulivat kitara ja sähköurut. Seuraava yhtye Kopet voitti rockin SM-kilpailun. Maijasen urahaaveet liikunnan parissa vaihtuivat musiikkiin, joka vei mennessään maailmalle.

Lahjakas muusikko oppi koko uransa ajan uutta ja lavensi siten osaamistaan: yhtyeet vaihtuivat ja soitinten repertoaari kasvoi sekä osaaminen laventui säveltämiseen, sovittamiseen, tuottamiseen ja sanoittamiseen ja koko musiikkibisnekseen. Esimerkiksi menestyksekäs Mestarit Areenalla -kiertue oli uutta Suomessa 1990-luvun lopulla.

Maijaselle myönnettiin vuonna 2012 Iskelmä-Finlandia-palkinto, ja vuonna 2015 hän oli mukana Vain elämää -televisiosarjan 4. tuotantokaudella. Edellisenä vuonna hän oli saanut taitelijaeläkkeen, mikä kertoo sekin arvostuksesta. Vuonna 2020 Maijanen palkittiin elämäntyöstään Emma-gaalassa Erikois-Emmalla. Kotikaupunki Lappeenranta on muistanut Maijasta Linnoituksen isännän arvonimellä sekä syksyllä 2023 paljastettavalla veistoksella.

Pave Maijasen kuva: Hiski Hämäläinen.

Professori Juha Pyrhönen

Juha Pyrhönen (1957− ) työskentelee professorina LUT-yliopiston sähkötekniikan osastolla. Tekniikan tohtori Pyrhönen on ansiokas tutkija, opettaja ja innovaattori, joka on aina valmis ottamaan kantaa ja etsimään käytännön ratkaisuja kehityskohteisiin yhteiskunnan eri alueilla. Pyrhösen tutkimustyön keskiössä ovat yli 40 vuotta olleet energiatehokkuus sekä erityisesti suurnopeustekniikka ja sen sovellukset.

Pyrhönen on syntynyt Kuusankoskella ja muuttanut Joutsenoon yhdeksänvuotiaana. Lappeenranta kutsui, kun hän aloitti opintonsa Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1976. Sen jälkeen Pyrhösen ura on jatkunut pääosin kotiyliopistossa.

Pyrhösellä on laaja kokemus tekniikan muuntamisesta teollisiksi tuotteiksi ja sovelluksiksi. Hän on tehnyt yhteistyötä merkittävien teollisuusyritysten kanssa sekä toiminut useiden yritysten tieteellisenä neuvonantajana ja lukuisissa luottamustoimissa. Innovatiivisella tutkijalla on yli 50 patenttia tai patenttihakemusta, ja tutkimusrahoitusta Pyrhönen on kerännyt tähän mennessä yli 20 miljoonaa euroa. Hän johtaa LUT yliopistossa suomalaisen HiECSs huippuyksikön toimintaa. Tieteen lisäksi hänen suuria innostuksen kohteitaan on musiikki ja erityisesti kirkkomusiikki, jossa hän on suorittanut Sibelius Akatemian urkujensoiton ensimmäisen tasosuorituksen.

Pyrhönen on osallistunut Greenreality-hengessä käytännön toimiin kehittämishankkeissa, joissa tavoitteena on ollut Etelä-Karjalan alueellisen elinvoimaisuuden ja elinolosuhteiden parantaminen. Hän on kannustanut LUTista valmistuneita startup-toimintaan sekä luomaan alueelle uutta liiketoimintaa ja työpaikkoja. Yhteistyössä maakunnan pk-yritysten kanssa yliopistolle on toteutettu uusia tutkimuslaitteita. Pyrhönen on ollut primus motorina Saimaan kuntoa kohentavien hankkeiden ideoinnissa ja toteutuksessa, esimerkkinä Pien-Saimaan tilaa parantanut Lappeenrannan Kivisalmen pumppaamo. Tieteestä on moneksi.

Juha Pyrhösen kuva: LUT-yliopisto.

Balettipedagogi Sonja Tammela

Sonja Tammela (1937− ) on balettipedagogi, joka toimi aiemmin Suomen Kansallisoopperan solistitanssijana ja Suomen Kansallisoopperan balettikoulun opettajana. Hän opiskeli tanssia Tukholman kuninkaallisen teatterin ja Suomen Kansallisoopperan balettikouluissa sekä yhtenä ensimmäisistä suomalaisista opiskelijoista Leningradin koreografisessa koulussa Vaganova Instituutissa.

Tammela perusti vuonna 1969 Lappeenrantaan Sonja Tammelan Balettikoulun ja johti sitä vuoteen 1997 saakka. Yhteys nykyisin Lappeenrannan Tanssiopistona tunnettuun kouluun on ollut senkin jälkeen tiivis.

Vaasalaissyntyisestä Tammelasta tuli yhteensattumien kautta lappeenrantalainen. Kohtalonbaletti oli Bahtshisarain suihkulähde. Ooppera palkkasi sen tataarijoukkoihin avustajiksi miesopiskelijoita, joiden joukossa oli teekkari Juha Ruuskanen. Nuori tataari valloitti haareminaisena tanssineen Tammelan sydämen. Insinööriaviomiehen työpaikka Saimaan kanavalla toi pariskunnan vuonna 1968 Lappeenrantaan. 

Opetustyö vei Tammelan mukanaan: hänen osaamisestaan kertoo Sonja Tammelan balettikoulun Suomessa nauttima arvostus. Lisäksi Tammela teki lukuisia koreografioita Lappeenrannan kaupunginteatteriin. Hän kouluttautui balettipedagogiikassa ja koulutti tanssinopettajia kotimaisilla ja ulkomaisilla balettikursseilla.

Tammela on toiminut tanssialan valtakunnallisissa luottamustehtävissä, kuten Valtion taidetoimikunnassa ja Tanssin ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmatoimikunnassa. Hän on saanut ansioistaan Valtion Lastenkulttuurin palkinnon, Suomen Kulttuurirahaston Elias Lönnrot -mitalin sekä kahdesti Kymen läänin taidepalkinnon. Lappeenrannan kaupunki on muistanut Tammelaa osuvasti Linnoituksen isännän -arvonimellä. Onhan tanssiopisto sijainnut perinteikkäässä kaupunginosassa vuosikymmenten ajan.

Sonja Tammelan kuva: Lappeenrannan Tanssiopisto.

Kirjailija Aimo Vuorinen

Aimo Vuorinen (1929− ) on kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu näytelmiä, kuunnelmia, romaaneja, pakinoita sekä tietokirjallisuutta. Vuorinen teki päivätyönsä graafikkona ja pakkaussuunnittelijana Chymos Oy:n tehtaalla. Hän on suunnitellut muun muassa Marinanne- ja Omar-karkkien nimet ja ikoniset kääreet. Ura Chymoksella kesti alussa sovitun lyhyen sijaisuuden sijaan 42 vuotta.  

Aimo Vuorinen syntyi Hämeenlinnassa ja muutti kouluttautumisen jälkeen Lappeenrantaan vuonna 1951. Kirjoittaminen tuli näkyväksi 1960-luvulta lähtien; omimmaksi kirjallisuuden lajiksi hänelle muodostuivat varsin pian näytelmät ja kuunnelmat. Niistä tunnetuin on vuonna 1976 ensiesityksensä saanut Votkaturistit, komedia suomalaisista Leningradin matkailijoista. Votkaturistit keräsi Lappeenrannassa tuolloin 30 000 katsojaa. Edelleen näytelmä palaa kesäteattereihin ja sen on nähnyt ainakin puoli miljoonaa katsojaa.

Vuorinen on kuvannut teoksissaan suomalaista elämänmuotoa usein jonkun rajatilaihmisen näkökulmasta ja komiikkaa käyttäen. Hän pitää itse parhaimpina teoksinaan 1980-luvulla valmistuneita näytelmiä Vanhan miehen hyvästijättö, Vierailu, Runoilija käy kaupungissa, Maisteri ja Veteraani. Lappeenrannassa Vuorinen tunnetaan myös kaupunkiaktiivina ja kaupungin historiasta ammentavasta tietokirjallisuudesta, jonka hän usein graafikkona kuvitti, sekä nimimerkillä Kuiskaaja kirjoitetuista lehtipakinoista. Pakinoita on julkaistu pakinakokoelmina. Vuorinen on saanut Kymen läänin taidepalkinnon (1969) ja voittanut ensimmäisen palkinnon kolmessa näytelmäkilpailuissa (Kouvolan teatteri 1979, Tampereen Työväenteatteri 1983 ja Hämeenlinnan kaupunginteatteri 1987).

Vedyn ja atomin keksijä Taimi Laakko

Taimi Laakko (1914−1989) oli torin kahvikioskin pitäjä ja yrittäjä, joka tunnetaan Lappeenrannan ruokaerikoisuuksien, vedyn ja atomin keksijänä. Niitä on myyty kauppatorilla 1960-luvulta lähtien ja pelkästään kauppatorilla myydään nykyisin vuosittain yli miljoona atomiksi tai vedyksi täytteillä muutettavia lihapiirakoita. Vety on lihapiirakka, joka sisältää keitto- tai savukinkkua ja kananmunaa, atomi niistä jompaakumpaa. Makua lisäävät mausteet voi, suola, sinappi, ketsuppi, sipuli, kurkkusalaatti ja valkosipulimajoneesi asiakkaan toiveiden mukaan. Mehevä maku perustuu lihapiirakan lämmittämiseen höyryttämällä sekä lähiruokaan eli paikallisen Kesämäen leipomon lihapiirakoiden maukkauteen ja laadukkaisiin kananmuniin.

Taimi Laakko syntyi Juvalla ja asettui sittemmin Lappeenrantaan. Hän perusti Lappeenrannan satamassa sijainneelle kauppatorille kahvikioskin vuonna 1952. Hän alkoi 1960-luvun alussa tarjota asiakkailleen nykyiselle kauppatorille siirtyneessä kioskissaan lihapiirakoita, joissa oli välissä keitetty kananmuna. Tarinat kertovat, että Saimaan kanavaa uudelleen vuodesta 1963 lähtien rakentaneet työmiehet toivoivat lihapiirakkaan tuhdimpia täytteitä, joten tarjonnalle oli kasvavaa kysyntää. Uutuustuote nimettiin tuolloin yleisessä keskusteluissa esillä olleen ydinsodan uhkan myötä atomiksi, joka sai pian seurakseen ruokaisamman vedyn. Vedyn syntyvuotena pidetään vuotta 1962.

Lihapiirakat olivat olleet suosittuja myyntituotteita torilla jo aiemmin. Niitä oli tarjolla myös satamatorilla, jossa kauppatori sijaitsi vuosina 1890−1956. Täytetyistä lihapiirakoista tuli varsin nopeasti lappeenrantalaisten suosikkiherkku ja Lappeenrannan kauppatorin erityinen myyntituote, jota saa toki muualtakin. Taimi Laakko tunnetaan Laakon mammana ja hän on monelle lappeenrantalaiselle tuttu, hyväntuulinen kahvikioskin äitihahmo. Hänen kerrotaan todenneen, että parempi syödä kuin sota. Vedyn ja keksijää on kiittäminen Lappeenrannan kauppa- ja satamatorien keskeisimmän erikoisuuden ja kantavan voiman kehittämisestä. Ne ovat yleisin syy tulla torille. Torilla on edelleen Laakon kahvikioski, jonka Taimi Laakko myi vuonna 1980 seuraajalleen.

Moukarinheittäjä Juha Tiainen

Juha Tiainen (1955−2003) oli suomalainen moukarinheittäjä ja olympiavoittaja. Hän voitti kultaa Los Angelesin olympiakisoissa vuonna 1984 tuloksella 78,08 metriä. Hän oli tuolloin uransa parhaassa kunnossa. Tiainen edusti Suomea myös Moskovan (1980) ja Soulin (1988) olympialaisissa.

Tiainen syntyi Uukuniemellä, joka on nykyisin osa Parikkalaa. Maatilan poikana varttuneen Tiaisen kyvykkyys moukarinheitossa huomattiin 1970-luvun alussa, ja armeijan urheilukomppania siivitti omien sanojensa mukaan moukarinheiton tosissaan ottavan nuorukaisen Pohjoismaiden ennätykseen vuonna 1975. Sitä seurasi kuusi Suomen mestaruutta sekä viisi hopeaa ja kaksi pronssia sekä kahdeksan Suomen ennätystä, joista viimeinen (81,52 metriä) vuodelta 1984 oli voimassa vuoteen 2002 että arvokisaedustuksia maailmalla. Tiaisen kotiseuraksi vakiintui Lappeenrantaan asettumisen myötä Lappeenrannan Urheilumiehet. Siviiliuransa hän teki poliisissa nuorempana ja vanhempana konstaapelina.

Tiaisen suhde urheiluun oli äärimmäisen intohimoinen. Hän oli määrätietoinen treenaaja ja rautainen kilpailija. Harjoittelupaikat olivat moninaiset niin nuorena kotikylällä kuin Lappeenrannassakin: heittoharjoitukset tapahtuivat ulkona ja voimaharjoittelupaikat olivat enimmäkseen kylmiä nekin. Oman urheilu-uran hiivuttua loukkaantumisen myötä Tiainen toimi moukarinheiton lajivalmentajana sekä jonkun aikaa jääkiekon liigaseuran SaiPan fysiikkavalmentajana. Juha Tiainen on haudattu Uukuniemen Paakasalmen hautausmaalle, ja hänen hautakiveensä on kaiverrettu olympiarenkaat.